... keuhkosi, tai munuaisesi?
En ymmärrä suomalaisten pidättyväisyyttä ylhäiseen yksinäisyyteen. Miksemme voisi olla monien muiden kansojen tavoin avoimempia, iloisempia ja alttiimpia auttamaan muita? Joku voi pitää itseään sosiaalisena, mutta samaa ei voi sanoa koko kansasta. Ja vaikka tuntisitkin itsesi avoimeksi ja auttavaiseksi, onko se vain tunne, vai näkyykö se käytänössä?
Hymyiletkö ventovieraille? Autatko rattaiden kanssa kulkevia? Huoldehditko omista ystävistäsi, perheenjäsenistä?
Luovutatko verta? Lahjoittaisitko sisarellesi toisen munuaisistasi? Oletko allekirjoittanut elinluovutuskortin?
Täysi-ikäiseksi tultuani allekirjoitin tuon pienen katonkikortin, elinluovutuskortin. Utelin lähipiirissäni muiden mielipidettä. Kuten arvata saattaa, löytyi sekä sen kannattajia että vastustajia. Mutten kuitenkaan löytänyt yhtä ainutta, joka olisi kortin allekirjoittanut. Tarjouduin jopa hankkimaan kortin heille, joten jäljelle olisi jäänyt vain sen allekirjoittaminen, mutta vaimean vastauksen saatuani peräännyin. Ajattelin tunkeutuvani liian syvälle ihmisen yksityisyyteen.
Sama tuli vastaan kieltäytyjillä. Kysyin nätisti, voisivatko he valoittaa kantaansa, mutta sanallinen arkku ei auennut tältäkään osin. Olin vain kiinnostunut kuulemaan vastapuolen argumentteja - niitä en saanut.
Käännetään tilanne toisin päin. Teini-ikäinen apsesi on loukkaantunut koulumatkalla, on kriittisessä tilassa sairaalassa ja tarvitsisi uuden maksan onnettomuudessa revenneen tilalle. Sellaista ei löydy - pikkuinen taistelee hengestään. Samaan sairaalaan on tuoto samana aamuna nuori aikuinen, jonka ote elämästä on jo irronnut - hän on aivokuollut. Tarinalla voi olla kaksi loppua, riippuen aivokuolleen ja hänen omaistensa kannasta elinluovutukseen. Hänen maksansa pelastaisi lapsesi hengen.
No, onneksi tuohon asiaan on tulossa lakimuutos. Tietääkseni, silloin kaikki ovat elinluovutuskelpoisia, jollei sitä ole erikseen kielletty, ja merkitty rekisteriin. Mutta entä verenluovutus? Siitäkin voisi tehdä kansalaisvelvollisuuden. Sairaaloissamme on jatkuvasti pulaa verestä. Veripalvelu pisteet ovat siirtyneet yhä helpompiin paikkoihin. Shoppailun jälkeen kävelet sisään, lepuutat jalkojasi makuuasennossa ja palaat kotiin hyvällä mielellä. Eikö kuullostakin mukavalle :-).
Ketään ei voi pakottaa elinluovutuksiin, ei kuolleena eikä elossa. Suosittelen lämpimästi lukemaan aiheesta erittäin koskettavan kirjan Sisareni puolesta (My sister's keeper), Jodi Picoult. Kirjasta on tehty elokuvakin, jota en tosin ole nähnyt. Mutta verenluovutuksessa et itse menetä mitään. Verimääräsi palautuu nopeasti normaalille tasolle, ja olet yhtä eheä kuin ennenkin.
En ymmärrä suomalaisten pidättyväisyyttä ylhäiseen yksinäisyyteen. Miksemme voisi olla monien muiden kansojen tavoin avoimempia, iloisempia ja alttiimpia auttamaan muita? Joku voi pitää itseään sosiaalisena, mutta samaa ei voi sanoa koko kansasta. Ja vaikka tuntisitkin itsesi avoimeksi ja auttavaiseksi, onko se vain tunne, vai näkyykö se käytänössä?
Hymyiletkö ventovieraille? Autatko rattaiden kanssa kulkevia? Huoldehditko omista ystävistäsi, perheenjäsenistä?
Luovutatko verta? Lahjoittaisitko sisarellesi toisen munuaisistasi? Oletko allekirjoittanut elinluovutuskortin?
Täysi-ikäiseksi tultuani allekirjoitin tuon pienen katonkikortin, elinluovutuskortin. Utelin lähipiirissäni muiden mielipidettä. Kuten arvata saattaa, löytyi sekä sen kannattajia että vastustajia. Mutten kuitenkaan löytänyt yhtä ainutta, joka olisi kortin allekirjoittanut. Tarjouduin jopa hankkimaan kortin heille, joten jäljelle olisi jäänyt vain sen allekirjoittaminen, mutta vaimean vastauksen saatuani peräännyin. Ajattelin tunkeutuvani liian syvälle ihmisen yksityisyyteen.
Sama tuli vastaan kieltäytyjillä. Kysyin nätisti, voisivatko he valoittaa kantaansa, mutta sanallinen arkku ei auennut tältäkään osin. Olin vain kiinnostunut kuulemaan vastapuolen argumentteja - niitä en saanut.
Käännetään tilanne toisin päin. Teini-ikäinen apsesi on loukkaantunut koulumatkalla, on kriittisessä tilassa sairaalassa ja tarvitsisi uuden maksan onnettomuudessa revenneen tilalle. Sellaista ei löydy - pikkuinen taistelee hengestään. Samaan sairaalaan on tuoto samana aamuna nuori aikuinen, jonka ote elämästä on jo irronnut - hän on aivokuollut. Tarinalla voi olla kaksi loppua, riippuen aivokuolleen ja hänen omaistensa kannasta elinluovutukseen. Hänen maksansa pelastaisi lapsesi hengen.
No, onneksi tuohon asiaan on tulossa lakimuutos. Tietääkseni, silloin kaikki ovat elinluovutuskelpoisia, jollei sitä ole erikseen kielletty, ja merkitty rekisteriin. Mutta entä verenluovutus? Siitäkin voisi tehdä kansalaisvelvollisuuden. Sairaaloissamme on jatkuvasti pulaa verestä. Veripalvelu pisteet ovat siirtyneet yhä helpompiin paikkoihin. Shoppailun jälkeen kävelet sisään, lepuutat jalkojasi makuuasennossa ja palaat kotiin hyvällä mielellä. Eikö kuullostakin mukavalle :-).
Ketään ei voi pakottaa elinluovutuksiin, ei kuolleena eikä elossa. Suosittelen lämpimästi lukemaan aiheesta erittäin koskettavan kirjan Sisareni puolesta (My sister's keeper), Jodi Picoult. Kirjasta on tehty elokuvakin, jota en tosin ole nähnyt. Mutta verenluovutuksessa et itse menetä mitään. Verimääräsi palautuu nopeasti normaalille tasolle, ja olet yhtä eheä kuin ennenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti