Tämän viikonlopun pystyin olemaan lähes koskematta kesken olevaan kirjaani, mutta vain koska olin viettämässä kiitospäivä-/pyhäinpäiväviikonloppua parinsadan muun ihmisen kanssa :). Kalkkuna on muuten todella hyvää, vielä seuraavana päivänä kylmiltäänkin syötynä..
Kun aloitan kirjan, niin haluan yleensä lukea sen yhdellä istumalla. Sukellan kirjailijan luomaan maailmaan ja samaistun todella vahvasti henkilöihin. Harvoin olen jättänyt kirjan kesken, mutta lukemisen keskeytys muistuttaa, että se on vain tarinaa, jonka mielikuvituksen tuotetta. Siis jos olen lukenut ihan vain fiktiota. Olen myös kärsimätön; pitkä jaarittelu saman asian ympärillä saa sormeni kääntämään sivuja eteenpäin, ja joudun palaamaan takaisin, etten hypi tärkeiden asioiden ylitse.
Nyt minulla on kesken irlantilaisen kirjailijan Cecilia Ahernin kirja Sateenkaaren tuolla puolen (kylläkin englanniksi..). Viimeisen tunnin ajan kun luin sitä, nauroin monta kertaa ääneen, mutta toisaalta teki myös mieli repiä hiukset päästäni turhautuessani ja nolostuessani henkilöiden puolesta. Olen lukenut myös toisen teoksen samalta kirjailijalta - P.S. Rakastan sinua.
Luen paljon "helppoa kirjallisuutta" ihmissuhdekiemuroista ja sen sellaisesta. On mukavaa kun saa heittää aivot narikkaan, unohtaa päivän (ja huomisen) murheet ja keskittyä mielikuvitusmaailmaan. Mutta parhaiten muistan tosielämään pohjautuvat kirjat. Viimeisin, jonka luin, oli Torey Haydenin Aavetyttö käyttäytymishäiriöisestä tytöstä, jonka ongelmien taustaksi paljastui aivan uskomaton hyväksikäyttötapaus. Kirja nosti tunteet pintaan, turhautumisen kaikkein voimakkaimmin, mutta myös myötätunnon, vihan jne.
Lukion alussa löysin kirpputorilta Prinsessa-kirjan. Kirja kertoi Saudi-Arabiasta, keskittyen naisten asemaan siellä. Kertojana oli suhteellisen hyväosainen saudiprinsessa, mutta silti kirja nosti karvat pystyyn. Samanlaista karuutta en ole onneksi kohdannut vielä muissa kirjoissa - enkä haluakaan! Kirja oli hyvä lukea, mutta vihasin lähes kaikkia miehiä viikon kahden ajan luettuani sen, ja tiesin, etten ollut reilu. En kuitenkaan halua sulkea itseäni maailman pahuudelta, sulkea itseäni pumpuliin.
Tällaisten lukukokemusten jälkeen tunnen valtavaa turhautumista, ja halu vaikuttaa ja auttaa on korkeimmillaan. Mietinkin, että miten sellaista voisi hyödyntää. Kirjailija on tehnyt jo osansa tuodessaan julkisuuteen ja keskusteluun epäkohdat, mutta kirjojen saavuttaessa suosiota, jonkun pitäisi käyttää hyväksi heidän reaktioitaan - eikä pelkästään keskusteluun, joka sammuu lyhyen hetken jälkeen.
Turhautumisen ja vihan hetkellä olemme täynnä energiaa, jonka voisi hyvin suunnata johonkin hyödylliseen. Johonkin, mikä auttaisi hyväksikäytettyjä lapsia tai parantaisi naisten asemaa tai mikä sitten onkaan kirjailijan jakama huolen aihe. Ihan vain tuli mieleen tämä idea kirjoittaessani. Nyt tuntuu, että mieluummin vain unohtaa asian - silloinhan kirjailijan työ ja lukijan käyttämä aika lukemiseen on aivan turhaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti